Näkökulma: Juniorijääkiekko on todella kallista, mutta kuka maksaa koko lystin?

Heinäkuun helteet ja Stanley Cupin ratkeaminen muistuttivat jostain syystä mieleen keskustelun jääkiekon kalleudesta junioripelaajille. Pitkin kulunutta talvea sai eri medioista aina silloin tällöin lukea tai katsella juttuja aiheesta jääkiekon kalleus harrastuksena. Suosituin tapa käsitellä aihetta näytti olevan yksinhuoltajaäidin näkökulma. Kertomuksia kahdesta, jopa kolmestakin työpaikasta ja/tai tuntikausien talkootöistä viikon mittaan jälkikasvun kiekkoharrastuksen jatkumisen turvaamiseksi. Juniorimaksujen suuruus, varusteiden hinnat ja harrastukseen liittyvät aikataulut esiteltiin ylivoimaisina vähävaraisten vanhempien kukkaroille ja omille aikatauluille. Vastapainoksi tietysti juttuja tiensä pääsarjatasolle raivanneista veljeksistä, jotka vihdoin saivat tilaisuutensa kiittää äitiään kaikesta siitä avusta ja tuesta, jonka äiti junnuvuosien aikana jostain oli loihtinut tai NHL-/liigatähdestä, jonka kämppäkaverina Kanadassa tai vieraalla liigapaikkakunnalla on oma äiti tai isä. Näitä juttuja seuratessa tuli väistämättä mieleen muuan lahtelainen kiekkojunnu, joka oli yksi niistä tuhansista, joista ei koskaan oikein mitään tullut, mutta tekipä kuitenkin aikoinaan itse niitä talkoohommia. Kiekkoreippaan rintamerkkejä myytiin ovelta ovelle markalla kappale joskus 1970-luvun alussa. Meidän nappulajoukkueessamme, vai oliko se D-junnuissa, joka jannun kiintiö oli 10 myytyä merkkiä. Silloin vanhemmat osallistuivat talkoisiin toisinaan ostamalla myymättä jääneet rintamerkit. Lahden jäähalli, nykyinen Isku Areena, avattiin vuonna 1973. Sen rahoittamiseksi myytiin mm. sellaisia tarroja, joissa jääkiekon päällä luisteli kypäräpäinen jääkarhu kiekkomaila etutassuissaan ja kiekon alla oli teksti, jossa luki ”Jäähalli Lahteen”. Niitä me junnut myimme muistaakseni kolmella markalla kappale. Ovelta ovelle iltaisin ja jo silloin tulisieluisena kiekkoilijan alkuna opettajille koulussa päivisin. Muistan vieläkin elävästi, kuinka kaikki koulumme neljä voimistelunopettajaa olivat täysin varma nakki. Eivätkä siinä säästyneet rehtori ja vahtimestarikaan, kun jäähalli piti Lahteen saada. Koko syksy 1973 ja alkukevät 1974 kerättiin Vartsan kanssa jätepaperia Helsingin kevään MM-kisapelien pääsylippuja varten. Niistä rahoista riitti muistaakseni yhteen pelimatkaan bussikyyteineen Lahdesta, kun osa tuli tuhlattua turhuuksiin. Salpausselän kisoihin mentiin myymään Viri-kaakaota ja kuumia makkaroita, kun se itsensä Jorma Valtosen suunnittelema Kohon maalivahtimaila piti saada, eikä köyhällä juniorijaostolla ollut sellaista tarjota. Näkihän siinä ne hiihtokisatkin samalla. Joskus aivan uudesta näkökulmasta, kuten tulin todenneeksi käytyäni suurmäen kisan aikana tuomaritornissa kaakaokaupoilla. Se Kohon valmistama puinen maalivahtimaila oli sen ajan ehdotonta high techiä. Sen ansiosta minustakin vielä jonakin päivänä piti tulla MM -kisojen paras maalivahti. Omilta tai pelikaverin vanhemmilta sai silloin tällöin kyydin harjoituksiin ja vähän vanhemmalla iällä vielä pelimatkoille vievän bussin pysäkille. Oli se juhlaa, kun ei tarvinnut pulkassa vetää maalivahdin varustekassia kotoa Kilpiäisistä Mukkulan ulkojääradalle. Tästä ei pitänyt tulla mitään ”Ennen oli junnut rautaa” -juttua, mutta näitä asioita sitä väkisinkin tulee ajatelleeksi, kun vastaan tulee tarinoita lähes ylivoimaisen taakan alla painiskelevista asuntovelkaisista vanhemmista ja heidän jääkiekkoa harrastavasta jälkikasvustaan. Eikä missään kerrota, mitä ne junnut itse tekevät harrastuksensa kustannusten kattamiseksi. Mikäli eivät mitään, niin hävetkää, junnut siellä tietokonepelienne ääressä. Teemu Selänne kävi vielä Jokereissa pelatessaankin lastentarhassa töissä. Kertoi sen olevan hyvää vastapainoa kiekkoilulle eikä siitä nyt tuloksista päätellen hirveästi haittaa sinne kaukalon puolellekaan koitunut. Muiden sen ajan huippukiekkoilijoiden kaukalon ulkopuolisista tekemisistä ennen peliuraa ja sen aikanakin voi kaivaa tietoja heistä kirjoitetuista elämänkertateoksista tai vaikka Wikipediasta, mikäli asia jotakuta kiinnostaa. Siellä niitä on vaikka kuinka paljon. Paljon enemmän kuin näistä nykypäivän tähdistä. Mutta ehkä tilanne korjaantuu, jahka näiden elämänkertakirjat alkavat ilmestyä?